Tarttuminen pientilaisuuteen

Heinäkuun viimeisenä perjantaina ajeltiin kotiin kahden viikon karavaanarireissun jälkeen Vääksyn suunnalta.  Kaksi viikkoa pakettiautossa kahden lapsen kanssa saattaa kuulostaa kammottavalta, mutta reissu oli ollut huikea! En halunnut loman päättyvän, ärsytti vähän  palata kotiin. 

 

Ennestään  minulle täysin tuntemattoman Kuhmalahden kylän kohdalla päätin katsoa Etuovi.comista, mitä hoodeilla on myynnissä. Ensin sivuutin yhden ilmoituksen, koska kansikuvaa ei näkynyt. Avasin sen kuitenkin, koska teksti oli "houkutteleva". Kohdetta kuvailtiin mm. hyvin vaatimattomaksi. Etuoven kartasta ei saanut selville, missä kohde tarkalleen sijaitsee eikä Googlemaps tunnistanut annettua osoitetta. Olisin antanut asian olla, mutta Antti halusi lähteä etsimään, jos tuurilla tunnistaisimme paikan myynti-ilmoituksen kuvasta.

 

Hissuteltiin metsätietä peltojen välissä, ja siellä punainen torppa tönötti, pienen mäen päällä. Ylös puskittuneeseen pihaan johti hiekkatie, jossa vihreää kasvaa keskellä. Tiilinavetan seinään paistoi ilta-aurinko. Navetan ovi oli auki. Tupaan kurkistelimme sisään alakerran ikkunoista. Kiersimme ympäri taloa. Tämä pitää nähdä sisältä!

 

Kotona laitoimme heti viestiä kiinteistövälittäjälle, jolle sopi kohteen näyttö seuraavana päivänä. Sisältä talosta paljastui vuosikymmenten tavarapaljous. Luultavasti useampikin suku oli ensin asunut siellä ja sittemmin käyttänyt taloa vapaa-ajanasuntona. Mutta kaiken roinan alla oli alkuperäinen lautalattia. Myös pieniruuruiset ikkunat, puupeiliovet, listoitukset ja tulisijat; kaikki alkuperäistä! Antti tarkasti rakenteita kellarista vintille. Välillä vaihvihkainen katseiden vaihto välittäjän selän takana - tämä paikka on saatava!

 

Tiilinavetasta löytyi saunan ja huussin lisäksi muutama karsinallinen lisää "aarteita". Kaikki paikat sielläkin oli täynnä kaikenlaista kamaa. Suurin osa roinaa, mutta joukossa myös vanhoja huone- ja työkaluja ym. kiinnostavaa. Tonttia ei oltu lohkottu isommasta tilasta omakseen, mutta siitä tulisi muodostumaan noin 0,6 hehtaaria. Puskittuneen tontin nurkassa seisoi harmaantunut, osittainen hirsinen riihi, jonka katto oli lahonnut.

 

Vaatimaton kunnostuskohde. Sitä se oli, ja sitä me sitten varmaankin oltiin etsitty. Ei vaan tiedetty, että se olisi juuri tämä paikka, juuri täällä. Tehtiin heti ostotarjous, ja tilanomistajan elkein poistuimme paikalta. Olimme varmoja, ettei kukaan muu olisi kiinnostunut jo kolmisen kuukautta myynnissä olleesta paikasta.

Seuraavana päivänä välittäjä pudotti meidät tiedolla, ettei tarjoustamme hyväksytä. Tilasta oli tehty jo aiemmin korkeampi tarjous! Pettymys vai helpotus? Ehkei tämä sitten ollutkaan meitä varten. Vai onko sittenkin? Tunne ei jättänyt rauhaan: kyllä tämä on meidän mesta. Olimme viimeksi lähtiessämme poikenneet myyjän maatilalla, ja hänen toiveensa oli hoitaa asiointi välittän kautta. Tätä toivetta uhmaten kirjoitin tunteisiin vetoavan viestin, jossa kerroin, että koimme paikan omaksemme ja haluaisimme mahdollisuuden vielä keskustella kaupoista. Hän teki vastatarjouksen, jonka hyväksyimme välittömästi. Olimme tarttuneet tilaisuuteen - pientilaisuuteen!